Elokuun 2025 kirje
Kutsu häpeilemättömään julistustehtävään
Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin on kirjoitettu: "Vanhurskas on elävä uskosta." (Room. 1:16-17)
Apostoli Paavalin sanojen taustalla on evankeliumin kiistaton muutosvoima. Sen voiman kautta hänen oma elämänsä oli muuttunut, ja sen voiman toimimista omassa palvelutyössään hän oli todistamassa päivittäin. Hän ei välittänyt kreikkalaisten pilkasta eikä juutalaisten vastustuksesta, häntä ei pysäyttänyt fyysisen kärsimyksen uhka eivätkä viranomaisten asettamat esteet, kuten vankila. Hänen oli pakko julistaa Kristusta, joka oli hänen Herransa ja Pelastajansa, koska Kristuksen todellisuus, Kristuksen kirkkaus ja Kristuksen suuruus oli muuttanut kaiken.
Suurin näennäinen ristiriita evankeliumiin liittyen oli itse risti. Miten ihmeessä voidaan julistaa sanomaa voimallisesta, kaikkivaltiaasta ja rakastavasta Jumalasta, kun hänen oma Poikansa oli kuollut häpeällisen, pahimmille rikollisille tarkoitetun kuoleman? Se ei kuitenkaan estänyt Paavalia. Päinvastoin hän jopa kerskasi rististä ja kärsimyksistään, koska juuri niiden kautta Jumalan suuruus ja voima tulivat konkreettisiksi hänen elämässään. Risti oli ongelma ulkopuolisille, muttei Paavalille. Hänelle se oli kaiken lähtökohta.
Me ihailemme apostolin häpeilemätöntä rohkeutta ja hänen sinnikkyyttään kutsunsa toteuttamisessa. Me jopa haluaisimme olla samanlaisia, mutta usein koemme, ettemme kykenisi siihen juuri sen takia, ettemme koe olevamme kristittyinä riittävän hyviä, riittävän valmiita, riittävän antautuneita tai riittävän pyhiä. Sen lisäksi Suomessa vallitseva häpeän kulttuuri on opettanut välttämään kaikenlaista kerskailua. Mehän emme missään tapauksessa halua vaikuttaa ylpeiltä emmekä halua joutua kiistanalaiseen asemaan. Ja näin toisten ihmisten oletettava mielipide meidän mahdollisen ”hihhuloinnin” suhteen saa meidät usein vetäytymään ja tyytymään siihen, ettemme tee mitään sellaista, mikä erottaisi meitä massasta.
Aikamme haaste kristilliselle seurakunnalle on Jumalan kutsun todeksi elämisessä. Me joko elämme todeksi Uuden testamentin uskoa suureen ja pyhään Jumalaan, tai sitten tyydymme johonkin vähäisempään ja lakkaamme rukoilemasta ja odottamasta suuria. Mikäli Jumala on saanut muuttaa meitä ja mikäli olemme jatkuvasti hänen työpöydällään hänen ohjaamassaan muutosprosessissa, saamme yhdessä Paavalin kanssa sanoa, ettemme häpeä evankeliumia, koska se on muuttanut meidät ja sen kautta Jumalan työ jatkuu elämässämme. Mikäli kuitenkin olemme ottaneet etäisyyttä kristinuskon ytimeen ja tyytyneet jonkinlaiseen tapakristillisyyteen, Paavalin esimerkki tuntuu kaukaiselta ja aivan liian radikaalilta tilannettamme silmällä pitäen.
Jumalan kutsu on kutsu yliluonnolliseen elämään, joka ei ole meidän ponnistuksemme tulos, vaan hänen voimansa vaikuttamaa jatkuva todellisuutta. Se on kutsu elämään, jossa heikkoutemme on Jumalan kaiken muuttavan voiman lähtökohta ja hänen kirkkautensa meidän tärkein voimavaramme. Siinä todellisuudessa eläen voimme samaistua Paavalin kanssa ja todeta, ettemme mekään häpeä evankeliumia, vaan annamme itsemme kokonaan sen vietäviksi, koska juuri näin Jumalan voima tulee todelliseksi meissä ja meidän kauttamme.
Mehis Metsala