Huhtikuun 2024 kirje
Voittamaton usko
Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. (1. Joh. 5:4)
Elämme ajassa, jota sanotaan usein jälkikristilliseksi aikakaudeksi. Kristinuskon vaikutus on monissa länsimaissa, jotka ovat perinteisesti olleet vahvan kristillisyyden alueita, yhä enemmän hiipumassa. Tilalle on tulossa ateistinen materialismi, islam ja erilaisia postmodernismin synnyttämiä ideologioita. Yhä enemmän näemme, että länsimaisen kulttuurin peruspylväät, kuten objektiivinen totuus, ihmisoikeudet, kuten sananvapaus ja yhteiskunnan kannalta tärkeät instituutiot, kuten avioliitto, ovat hyökkäyksen kohteena. Kristinuskoa, joka nähtiin aikaisemmin positiivisena, käsitellään näissä muutoksen tuulissa yhä useammin negatiivisessa valossa, ja sen edustajat nähdään pikemminkin menneen aikakauden takapajuisina jäänteinä kuin yhteiskunnan positiivisina toimijoina. Muutos tuntuu olevan nopea ja mittakaavaltaan suurempi, kuin pystymme hahmottamaan.
Uuden testamentin kristityille tämä ei ole suinkaan uutta. Päinvastoin! Kristinusko on perinteisesti ollut vahvimmillaan, kun se on joutunut taistelemaan olemassaolostaan. Suurempi ulkoinen painostus pakottaa keskittymään siihen, mikä on uskossamme olennaista ja hylkäämään kaiken sellaisen, mikä on heikentänyt riippuvuuttamme keskeisistä totuuksista. Alkuseurakunnan suurimpia vahvuuksia näytti olevan kyky kärsiä sillä tavalla, että siitä tuli todistus kristinuskon voimasta - ei heikkoudesta. Vaikka vainot ja kärsimys olivat läsnä, usko kantoi kristittyjä ja synnytti jatkuvasti uutta elämää Kristuksessa. Tämän kaiken kuuluisi olla esimerkkinä meille tänäänkin.
Mihin kristittyjen pitäisi keskittyä tilanteessa, jossa kaikki tuntuu kääntyvän meitä vastaan?
Ensinnäkin on tärkeää huolehtia oman henkilökohtaisen Jumala-suhteen laadusta. Usko on voimavara ainoastaan silloin, kun Jumala on johtavalla paikalla elämässämme, ja suhteemme häneen on läheinen. Ainoastaan silloin, kun olemme kuolleet Kristuksen kanssa itsellemme sekä tämän maailman arvoille ja vastaanottaneet kaiken sen, mitä Jumala haluaa meille antaa, on uskollamme voimaa kantaa meitä vastoinkäymisissä ja koetuksissa. Usko, joka ei ole aktiivinen ja joka ei näy teoissa, on kuollut.
Toiseksi meidän on pakko hylätä kaikki sellainen, mikä on ryöstänyt uskoltamme voiman ja tehnyt siitä toimimattoman ja epäuskottavan arjessamme. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa hylkäämään kaiken, mikä painaa ja synnin, joka niin helposti kietoutuu meihin. (Hepr. 12:1) Se tarkoittaa oikeasti sitä, että me voimme nauttia uskon hyvistä hedelmistä vasta silloin, kun olemme itse toimineet johdonmukaisesti uskon edellyttämällä tavalla ja antaneet Jumalalle tilan muuttaa meitä sisältä päin.
Kolmanneksi meidän on opittava elämään Jumalan rakkauden todellisuudesta käsin. Usko ei ole lakimielinen sääntöjärjestelmä; se ei ole myöskään löyhä vaihtoehtoisten ajatusten kokoelma, jota voi soveltaa valikoivasti ja silloin kun itselle sopii. Kristinusko on olemukseltaan Jumalan rakkauden todellisuutta ihmistä kohtaan ja ihmisen antamaa vastarakkautta siihen. Se on ennen kaikkea rakkaussuhde Kristukseen ja hänen vaikutuksensa ihmiseen. Kysymys ei ole pelkästään tunteesta ja kokemuksesta vaan tietoisen rakkauden valinnan mukaan elämisestä. Näin ollen ensisijainen tehtävämme ei ole noudattaa sääntöjä, vaan rakastaa koko olemuksellamme Jumalaa ja lähimmäisiä. Viime kädessä juuri Jumalan rakkaus on se, mikä toimii motivoivana voimana sekä moraalin, hyväntekeväisyyden että johdonmukaisen elämän taustalla.
Jumalan voima, joka on voittanut maailman, on saatavilla meille myös tänään. Se edellyttää kuitenkin kokonaisvaltaista antautumista hänelle, joka on rakastanut meitä ja kuollut puolestamme. Oletko antanut itsesi, vai pidätteletkö päätöstäsi…?
Mehis Metsala